Akateemisen sorron järjestelmällisiä piirteitä uudessa maailmanjärjestyksessä TAKIS FOTOPOULOS

Akateemisen sorron järjestelmällisiä piirteitä uudessa maailmanjärjestyksessä

Nykyään hyväksytään yleisesti että jokainen yksilönvapaus, mukaan luettuna akateeminen vapaus, on tullut kyseenalaistetuksi. Taustalla vaikuttavat sekä uusliberalistisen globalisaation puitteissa kehittyneen markkinatalousjärjestelmän että syyskuun 2001 tapahtumien myötä puolitotalitaristiseksi muuttuneen edustuksellisen ”demokratian” asettamat rajoitukset. Itse asiassa nykyisenlainen markkinatalous ja edustuksellinen ”demokratia” muodostavat elimellisen osan uutta kokonaisuutta, jota voidaan kutsua uudeksi maailmanjärjestykseksi. Tässä artikkelissa uutta maailmanjärjestystä ei kuitenkaan ymmärretä niinkään käsitteen perinteisessä merkityksessä, joka viittaa yksinkertaisesti Neuvostoliiton romahduksen ja kylmän sodan loppumisen aikaansaamiin poliittisiin ja sotilaallisiin muutoksiin. Sen sijaan uusi maailmanjärjestys saa tässä esseessä huomattavasti laajemman merkityksen, joka ulottuu taloudelliselle tasolle (uusliberalistisen globalisaation nousuun kansainvälistyneen markkinatalouden muodossa); poliittis-taloudelliselle tasolle (epämuodollisen poliittisen globalisaation nousuun, joka kasaa poliittisen vallan uudelle kansainväliselle eliitille); ja ideologiselle tasolle (uudella tavalla rajatun kansainvälisen itsemääräämisoikeuden kehittymiseen, jonka väitetään suojelevan ihmisoikeuksia ja auttavan taistelussa ”terrorismia” vastaan jne.)

Pyrin tässä esseessä muotoilemaan puitteita akateemisen sorron järjestelmällisten piirteiden analyysille uuden maailmanjärjestyksen puitteissa, joita määräävät nykyinen uusliberaalia globalisaatiota seurannut markkinatalousjärjestelmä ja edustuksellisen demokratian puolitotalitaarinen muodonmuutos syyskuun 2001 jälkeisessä maailmassa.

Markkinatalousjärjestelmä ja sen poliittinen vastine edustuksellinen ”demokratia” muodostavat institutionaalisessa mielessä eron modernin ja esimodernin välille.[3] Markkinatalousjärjestelmä korvasi yhteisöllisesti säädellyt paikalliset markkinat, jotka olivat olleet olemassa jo tuhansia vuosia. Edustuksellinen ”demokratia” puolestaan korvasi suoralle demokratialle perustuvan klassisen demokratiakäsityksen. Nämä kaksi instituutiota yhdessä määräävät järjestelmälliset rajoitukset kaikille vapauksille ja siten myös akateemiselle vapaudelle. Liberaali individualismi ja oppi talouden säätelemättömyydestä (laissez-faire) muodostivat perustan kaikkien tuntemille yksilönvapauksille ja -oikeuksille liberaalin moderniteetin vallitsevan yhteiskunnallisen paradigman mukaisesti. Näihin vapauksiin ja oikeuksiin kuuluvat ajatuksen ja omantunnon sekä mielipiteen ja ilmaisun vapaudet – jotka muodostavat yhdessä akateemisen vapauden perustan. Samoihin vapauksiin kuuluvat myös vapaus syrjinnästä, mielivaltaisista pidätyksistä ja kidutuksesta, kirjesalaisuus, vapaa liikkumisoikeus, kokoontumisvapaus ja vapaus muodostaa yhdistyksiä. Kyseisistä vapauksista puolestaan johdetaan oikeudet elämään, reiluun oikeudenkäyntiin, omaisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen vapaiden vaalien kautta. Koska liberaali vapauskäsitys perustuu negatiivisen vapauden ajatukselle – siis ajatukselle jonka mukaan vapaus on inhimillistä toimintaa rajoittavien ulkoisten esteiden puuttumista – kaikki nämä vapaudet ja oikeudet määritellään ”vapautena jostakin”.[4] Päällimmäisenä tavoitteena on valtion vallan rajoittaminen. Mutta juuri tämä negatiivinen vapauskäsitys, jolle myös akateeminen vapaus perustuu, on historiallisesti katsottuna määrännyt järjestelmän asettamat rajoitukset vapaudelle. Tämä ongelma muodostaa nykyisen akateemisen sorron ytimen.

Toisin sanottuna, liberaalin vapauskäsityksen määräävänä piirteenä on vapauksien täydellinen irtautuminen yhteiskunnallis-taloudellisesta perustasta. Juuri tämä piirre sai lukuisat marxilaiset hylkäämään sukupolvi toisensa jälkeen kyseiset vapaudet ”muodollisina vapauksina”, sillä vain harvat saattoivat kapitalistisissa yhteiskunnissa nauttia niistä täysimittaisesti. Nykyään hyväksytään yleisesti, etteivät liberaalit oikeudet ja vapaudet ole pelkästään muodollisia, sillä monet tärkeistä vapauksista, kuten kokoontumisen vapaus, vapaus muodostaa yhdistyksiä, lakkovapaus ja jopa akateeminen vapaus saavutettiin vasta viimeisten sadanviidenkymmenen vuoden aikana käytyjen pitkien kamppailujen ansiosta. Silti Marxin toteamus jonka mukaan ”yhtäläinen oikeus jää yhä porvarilliseksi oikeudeksi” hyväksyessään epätasa-arvon annettuna ja ollessaan siten ”oikeutta epätasa-arvoon” pätee edelleen.[5] Näin on erityisesti nykyisen uusliberalistisen moderniteetin puitteissa, jossa jokainen yksilönvapaus ja -oikeus on tullut kyseenalaistetuksi. Vain harvat todella hyötyvät esimerkiksi sananvapaudesta massamedian ollessa oligarkkisen kontrollin alaisuudessa. Niin ikään kokoontumisvapautta ja vapautta muodostaa yhdistyksiä on rajoitettu syyskuun 2001 jälkeisen läntisen maailman puolitotalitaristisissa järjestelmissä.

Koulutus ja akateeminen vapaus autonomisissa ja heteronomisissa yhteiskunnissa

Yllä muotoiltu konteksti auttaa hahmottamaan millaisia rajoituksia ”järjestelmä” – siis markkinatalous ja sen poliittinen vastine edustuksellinen ”demokratia” – asettaa opettajien ja opiskelijoiden akateemiselle vapaudelle niin koulutusprosessin kuin myös tutkimuksenteon saralla. Jättäkäämme hetkeksi sivuun markkinatalousjärjestelmän ja koulutusprosessin välinen suhde ja keskittykäämme edustuksellisen ”demokratian” ja koulutuksen väliseen suhteeseen, joka johdattaa meidät kysymykseen politiikan ja koulutuksen sisäisestä yhteydestä. Voidaan sanoa, että koulutuksen merkitys määräytyy siitä millaisessa merkityksessä politiikka ymmärretään.

Mikäli politiikka ymmärretään nykyisessä merkityksessä, siis suhteessa edustuksellisen demokratian institutionaalisiin puitteisiin, tällöin politiikasta tulee valtiotaitoa, jota harjoitetaan ammattipoliitikoista muodostuvan eliitin hallitseman valtion puitteissa. Näiden poliitikkojen tehtävänä on asettaa lait ja heidän oletetaan edustavan kansan tahtoa. Kyse on heteronomisesta yhteiskunnasta, jossa erilaiset eliitit ovat kaapanneet julkisen tilan haltuunsa keskittääkseen poliittisen ja taloudellisen vallan itselleen. Vain tällaisen yhteiskunnallisen järjestelmän puitteissa, jossa poliittinen ja taloudellinen valta on keskittynyt eliiteille, lukuisat ”oikeudet” merkitsevät jotain. Sen sijaan ei-valtiollisessa demokratiassa, joka edellyttää jo määritelmänsä mukaisesti vallan tasa-arvoista jakoa, oikeudet muuttuvat merkityksettömiksi. Tällaista kantaa edustaa esimerkiksi Karl Hess todetessaan ”oikeuksien olevan valtaa, siis tietyn ihmisen tai tiettyjen ryhmien valtaa toisiin nähden… oikeudet määräytyvät valtainstituutiosta käsin”.[6] Heteronomisessa yhteiskunnassa koulutuksella on kahtalainen tarkoitus: ensinnäkin edistää vallitsevien instituutioiden ja niitä vastaavien arvojen sisäistämistä (sosialisaatioprosessi), ja toiseksi tuottaa ”suorituskykyisiä” kansalaisia, jotka ovat kartuttaneet riittävästi ”teknistä tietämystä” voidakseen toimia tehokkaasti eliittien määrittelemien ”yhteiskunnallisten” tavoitteiden mukaisesti (koulutusprosessi). Näin ymmärrettynä akateemisen vapauden käsitteellä on merkitystä vain heteronomisten ja hierarkkisten yhteiskuntien puitteissa, joissa valtio pakotetaan myöntämään tiettyjä vapauksia yhteiskunnan suojelemiseksi markkinatalousjärjestelmää ja edustuksellista ”demokratiaa” hallitsevilta eliiteiltä.

Toisaalta mikäli politiikka ymmärretään klassisessa merkityksessä, siis suhteessa suoran demokratian institutionaalisiin puitteisiin, joissa ihmiset eivät ainoastaan kyseenalaista lakeja, vaan kykenevät määräämään omat lakinsa, tällöin puhutaan autonomisesta yhteiskunnasta. Tällaisessa yhteiskunnassa julkinen tila sulkee sisäänsä koko väestön. Kyse on inklusiivisesta demokratiasta[7], jossa kansalaiset päättävät kaikista merkittävistä asioista ”makrotasolla”, eivätkä siis vain poliittisen prosessiin vaan myös taloudelliseen prosessiin liittyvistä asioista. Kaikki tämä tapahtuu poliittisen ja taloudellisen vallan tasa-arvoisen jaon institutionaalisissa puitteissa. Erotukseksi heteronomisista yhteiskunnista, jotka perustuvat negatiiviselle vapauskäsitykselle (”vapaus jostakin”), autonominen yhteiskunta perustuu positiiviselle vapauskäsitykselle (”vapaus johonkin”). Vapaus viittaa tässä merkityksessä itsemääräämiseen. Autonomisessa yhteiskunnassa olennaista ei siis ole valtion pakottaminen myöntämään tiettyjä ”vapauksia”, vaan kaikkiin yhteiskunnan osiin ulottuva yksilöllinen ja sosiaalinen autonomia.

Autonomisen yhteiskunnan ennakkoehtona on sen kyky luoda autonomisia yksilöitä. Tämä puolestaan edellyttää paideiaa, ts. kokonaisvaltaista kansalaiskasvatusta, johon liittyvät luonteen kehittyminen, tiedon ja taitojen omaksuminen sekä ennen kaikkea “osallistuvan” ja aktiivisen kansalaisuuden harjoittaminen, mikä tarkoittaa poliittisen toiminnan ymmärtämistä tavoitteena sinänsä eikä vain välineenä tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Lopulta, kuten olen toisessa yhteydessä painottanut,[8] välttämättömänä ennakkoehtona tasapainoisten persoonallisuuksien kehittymiselle on pyrkimys tasa-painoon tieteellisten ja esteettisten taipumusten välillä sekä filosofisen ajattelun arvostus. Tämä edellyttää että ”opiskelijoita kannustetaan kaikilla opintoaloilla ja erityisesti yleistietämyksen osalta arvostamaan kaikkia taiteenmuotoja ja osallistumaan aktiivisesti luovaan taiteen tekemiseen, jotta saavutettaisiin mielekäs tasapaino yhtäältä tieteellisen ja käytännöllisen tietämyksen sekä toisaalta esteettisen herkkyyden ja luovuuden välillä”.[9] Kaiken kaikkiaan paideian tehtävänä on luoda kaikille kansalaisille mahdollisuuksia osallistua refleksiiviseen ja harkittuun yhteiskunnalliseen toimintaan – toisin sanottuna kouluttaa kansalaisia kansalaisiksi, niin että julkinen tila voisi saada todellisen merkityksensä.

Akateemisen vapauden perustavana oppina on ”neutraalisuus”,[10] mikä osoittaa selvästi kyseisen vapauden järjestelmälliset rajoitukset heteronomisten yhteiskuntien puitteissa. Tämän opin neutraalisuudesta omaksuivat liberaalien lisäksi, kummallista kyllä, myös valtiososialismin kannattajat. Molemmat ryhmät hyväksyivät käsityksen teknisten tieteiden neutraalisuudesta, jonka mukaan tekniset tieteet ovat ”väline” pyrkimyksessä kehittää kapitalistisia tai sosialistisia tuotantovoimia. Marxilaisen liikkeen sisällä vain kriittinen teoria sanoutui irti teknologiaa koskevasta teesistä väittäen että vaikkakin teknologia palvelee yleisiä päämääriä, kuten ihmisen lisääntyvää kontrollia luontoon nähden, sen suunnitelmat ja sovellutukset edistävät tiettyjen ihmisten herruutta toisiin ihmisiin nähden. Tässä mielessä väline (teknologia) ei ole todellisuudessa ”arvovapaa”, vaan edistää jo rakenteensa osalta tietynlaista yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoa (Georg Lucaks, Adorno, Marcuse, et. al).

Modernilla tieteellä (ja erityisesti yhteiskuntatieteellä) on ollut kuitenkin tärkeä ideologinen rooli modernin hierarkkisen yhteiskunnan ja erityisesti kasvutalouden oikeuttamisessa “objektiivisesti”, kuten edellä tuli ilmi. Myöskään soveltavat tieteet eivät ole ”neutraaleja” suhteessa markkinatalouden logiikkaan ja dynamiikkaan. Kuten olen pyrkinyt toisaalla osoittamaan,[11] modernit tekniset tieteet eivät ole ”neutraaleja” siinä merkityksessä että ne olisivat vain ”väline”, joita voidaan käyttää minkä tahansa päämäärän tavoittamiseksi, eivätkä liioin autonomisia siinä merkityksessä että ne määräisivät yksin tai edes pääasiallisesti millaisiksi yhteiskunnalliset rakenteet, suhteet ja arvot muotoutuvat. Päinvastoin, väitän että teknisiä tieteitä määrittävät niiden sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten instituutioiden valtasuhteet, jotka ovat luonteenomaisia kasvutaloudelle vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle. Tästä syystä tarvitsemme sekä tieteen että teknologian uudelleenjärjestämistä. Sen sijaan että keskiössä olisivat markkinoita ja kasvutaloutta kontrolloivien tahojen arvot ja tarpeet, kuten tilanne on nykyään, inhimillisen persoonallisuuden ja sen tarpeiden on noustava keskiöön prosessin jokaisessa vaiheessa ja jokaisen sovelletun tekniikan osalta.

Tässä kontekstissa akateemisen vapauden järjestelmälliset rajoitukset näkyvät erityisen selvästi yhteiskuntatieteiden osalta, etenkin mikäli otamme huomioon niiden ilmiselvän ei-neutraalin luonteen. Kuten olen pyrkinyt osoittamaan toisaalla,[12] tutkimuskohteella on yhteiskuntatieteissä luonnontieteitä keskeisempi merkitys sen suhteen millaisen paradigman tutkija valitsee, sillä heteronomisessa yhteiskunnassa toimivalla yhteiskuntatieteilijällä ei ole mahdollisuutta erottaa itseään tutkimuskohteestaan, ts. yhteiskunnasta. Sosiaalisia suhteita tutkivien yhteiskuntatieteilijöiden täytyy tehdä eksplisiittinen päätös siitä hyväksyvätkö he vallitsevan yhteiskunnallisen järjestelmän annettuna vai eivät – tosin usein tämä valinta tehdään implisiittisesti. Luonnontieteissä asia ei ole välttämättä näin. Toisin sanottuna, heteronomisia yhteiskuntia poikkeuksetta luonnehtivat yhteiskunnalliset erot johtavat väistämättä vallitsevaa yhteiskunnallista järjestelmää koskeviin erimielisyyksiin tutkijoiden parissa. Se tosiasia että törmäämme luonnontieteissä tällaisiin erimielisyyksiin huomattavasti harvemmin (vaikkakin tämä on muuttumassa uusliberaalin moderniteetin puitteissa) saattaa selittää pitkälti luonnontieteiden korostuneen intersubjektiivisuuden yhteiskuntatieteisiin verrattuna. Otettaessa huomioon millainen intersubjektiivisuus luonnontieteissä voidaan todellisuudessa saavuttaa verrattuna siihen millainen intersubjektiivisuus yhteiskuntatieteissä voidaan mahdollisesti saavuttaa, ei ole mikään ihme että luonnontieteitä pidetään yhteiskuntatieteitä kypsempänä tieteenhaarana.

Tiede kuuluu kuitenkin yleisesti ottaen autonomiatraditioon ennen kaikkea metodiensa vuoksi, mutta joskus myös sisältönsä puolesta (vrt. esim. uskonnollisten käsitysten purkaminen). Voidaankin väittää että tieteen ytimenä on totuuksien lakkaamaton kyseenalaistaminen niiden käytäntöjen puitteissa, joita se soveltaa pyrkiessään totuuksiin. Vaikkakin tiede voi sisältönsä (ja teknologisten sovellutustensa) puolesta edistää sekä autonomiaa että heteronomiaa (tavallisesti kuitenkin jälkimmäistä, otettaessa huomioon tieteen kehittymistä määräävät heteronomiset yhteiskunnalliset instituutiot), historiallisesti tiede on metodiensa osalta ilmausta autonomiasta. Sekä tieteelliset “totuudet” että ne käytännöt joiden puitteissa kyseisiin pyritään, alistetaan jatkuvalle kyseenalaistamiselle ja kritiikille – toisin kuin mystiset, intuitiiviset ja irrationaaliset ”totuudet”. Jo se tosiasia että tieteelliset totuudet ovat muuttuneet dramaattisesti aikojen saatossa, toisin kuin pysyvinä esitetyt uskonnolliset opit, dogmit ja mystiset ”totuudet”, on selvä osoitus tieteellisen metodin autonomisesta luonteesta.

Juuri tämä tieteen puoliautonominen luonne joka juontuu sen metodeista, tekee akateemisen vapauden suojelemisesta elintärkeää nykyisissä heteronomisissa yhteiskunnissa. Toisin sanottuna, sinä hetkenä kun akateemista vapautta ei enää harjoiteta, tieteestä tulee läpeensä heteronomista toimintaa, jota ei ole enää mitään mieltä harjoittaa. Akateemisen vapauden suojeleminen on tieteellisten käytäntöjen osalta autonomian välttämätön ehto. Tästä huolimatta on ilmiselvää, ettei tieteen täysi (sisällöllinen ja metodologinen) autonomia ole mahdollista nykyistä heteronomista yhteiskuntaa luonnehtivien vallitsevien valtasuhteiden ja yhteiskunnallisen paradigman puitteissa. Nykyinen ei-neutraali ja heteronominen tiede onkin este aidosti demokraattiselle tieteelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi luopua tieteestä tulkitessamme yhteiskunnallisia ilmiöitä saati sitten luopua tyystin rationaalisuudesta erilaisten irrationalististen käsitysten hyväksi. Tulkitessamme yhteiskunnallisia muutoksia meidän tulisi sen sijaan ylittää sekä valistuksen perintönä saamamme “objektiivinen” rationalismi (ts. rationalismi joka perustuu luonnon ja yhteiskunnan kehitystä koskeviin “objektiivisiin lakeihin”), mutta myös postmodernismin yleinen relativismi. Tämä edellyttää pyrkimystä uudenlaiseen demokraattiseen rationalismiin, kuten olen yrittänyt toisaalla osoittaa.[13]

2. Akateemisen sorron järjestelmällisiä piirteitä uusliberalistista globalisaatiota luonnehtivan markkinatalousjärjestelmän puitteissa

Akateeminen vapaus liberaalin moderniteetin ja valtiojohtoisen moderniteetin puitteissa

Moderniteetille luontaiset perusinstituutiot ja vallitseva yhteiskunnallinen paradigma ovat säilyneet pitkälti muuttumattomina yli kahden vuosisadan ajan aina moderniteetin noususta nykypäivään saakka. Tästä näkökulmasta ajatus uudesta postmodernista aikakaudesta, johon olemme väitteiden mukaan siirtyneet viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa, on pelkkä myytti.[14] Moderniteetissa on kuitenkin tapahtunut 1700-luvun lopulta alkaneen markkinatalousjärjestelmän nousun jälkeen tiettyjä merkittäviä rakenteellisia muutoksia. Nämä muutokset mahdollistavat moderniteetin hahmottamisen kolmen eri vaiheen kautta: 1800-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun vaikuttanut liberaali moderniteetti johti ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1929 taloudellisen romahduksen jälkeen valtiojohtoiseen moderniteettiin, jota kesti 1930-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin ja jonka nykyinen uusliberalistinen moderniteetti korvasi.

Moderniteetin eri muodot ovat luoneet omat vallitsevat yhteiskunnalliset paradigmansa. Nämä ovat käytännössä keskeisen paradigman alaparadigmoja, sillä niitä kaikkia yhdistävät perustavanlaatuisella tavalla markkinatalousjärjestelmän ja edustuksellisen “demokratian” takaama ajatus yhteiskunnan erottamisesta taloudesta ja poliittisesta käytännöstä. Ainoan poikkeuksen muodosti valtiojohtoinen Neuvostoliitto, jossa sama erottaminen toteutettiin keskussuunnittelun ja “neuvostodemokratian” kautta. Tämän moderniteettia määrittävän keskeisen piirteen lisäksi moderniteetin kaikille muodoille ovat yhteisiä järjen, kriittisen ajattelun ja taloudellisen kasvun teemat, vaikkakin nämä ovat saaneet erilaisia variaatioita. Kuten saattaa olettaa, modernin eri vaiheiden aikaansaamilla järjestelmän rakenteesta riippumattomilla muutoksilla ja näitä laajempia muutoksia vastaavilla alaparadigmojen muutoksilla oli merkittäviä seurauksia koulutuksen, opettamisen ja tutkimuksen luonteen, sisällön ja muodon kannalta. Nämä muutokset asettivat rajat sekä opiskelijoiden että opettajien akateemista vapautta koskeville oikeuksille. Ennen kuin siirrymme käsittelemään akateemisen vapauden järjestelmällisiä rajoituksia uusliberalistisen moderniteetin puitteissa, on syytä käsitellä lyhyesti koulutusprosessin kehitystä moderniteetin eri vaiheissa.

Markkinatalousjärjestelmän ja kasvutalouden nousu liberaalin moderniteetin aikana loi tarpeen laajentaa kaikkien koulutusasteiden opiskelijamääriä, sillä koulutuksen oli vastattava erikoistaitoja vaativan laajentuvan tehdasjärjestelmän ja nopean teknologisen kehityksen asettamiin tarpeisiin. Massakoulutus pantiin alkuun ja vähitellen hyväksyttiin ajatus, että koulutuksen tarjoaminen oli valtion tehtävä. Julkista koulutusjärjestelmää alettiin rakentaa Ranskan ja Saksan kaltaisissa maissa 1800-luvun alussa. Tämä suuntaus oli kuitenkin ristiriidassa liberaalin moderniteetin vallitsevan yhteiskunnallisen (ala)paradigman kanssa. Tätä paradigmaa luonnehtivat yhtäältä usko mekanistiseen tiedekäsitykseen, objektiivinen totuus ja toisaalta tietyt taloudellisen liberalismin teemat, kuten talouden säätelemättömyys ja työväestöä suojaavien yhteiskunnallisten markkinakontrollimekanismien minimisointi. Tästä syystä Ison Britannian ja Yhdysvaltain kaltaisissa maissa, joissa vallitseva yhteiskunnallinen paradigma oli sisäistetty lähes täydellisesti, epäröitiin pitkään ennen kuin hallituksen sallittiin puuttua koulutusta koskeviin asioihin. Ei olekaan ihme, että akateemisen vapauden ajatus opiskelijan oikeutena syntyi Manner-Euroopassa ja tuotiin Yhdysvaltioihin saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden tutkijoiden toimesta. Kuten saattaa olettaa, liberaali moderniteetti ei muuttanut ainoastaan koulutuksen saatavuutta. Myös koulutuksen luonne muuttui, ja koulutusinstituutioiden oletettiin edistävän vallitsevien instituutioiden ja niitä vastaavien arvojen (ts. vallitsevan yhteiskunnallisen paradigman) sisäistämistä. Tämän lisäksi koulutuksen tehtäväksi nähtiin “suorituskykyisten” kansalaisten tuottaminen – kansalaisuuden viitatessa tässä yhteydessä ihmisiin, jotka ovat kartuttaneet riittävästi teknistä tietämystä voidakseen työskennellä tehokkaasti eliittien määrittelemien ”yhteiskunnallisten” tavoitteiden saavuttamiseksi.

Valtiojohtoinen vaihe sai lännessä sosiaalidemokraattisen muodon, ja sitä tukivat keynesiläiset talousopit, joissa korostettiin valtioiden harjoittamaa markkinoiden aktiivista kontrollia ja valtioiden laajamittaista puuttumista markkinoiden itsesäätelymekanismeihin, jotta täysityöllisyys, parempi tulonjako ja taloudellinen kasvu voitaisiin taata. Tämä vaihe saavutti huippunsa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, jolloin kaikki hallitsevat puolueet sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa omaksuivat keynesiläisen politiikan. Se päättyi 1970-luvun lopulla Britanniassa thatcherismin nousuun ja Yhdysvalloissa reaganilaisiin talousoppeihin markkinatalouden kasvavan kansainvälistymisen tehdessä valtiojohtoisuuden mahdottomaksi – mikä puolestaan oli väistämätöntä seurausta kasva-tai-kuole -dynamiikasta. Valtiojohtoista vaihetta luonnehti sodanjälkeinen taloudellinen korkeasuhdanne, joka edellytti työkannan merkittävää laajentumista naisten ja maahanmuuttajien täyttäessä aukkoja. Tämän lisäksi työnjaon lakkaamaton kasvu, organisaatiomuutokset, muutokset tuotantotavoissa sekä informaatioteknologian saralla tapahtuneet vallankumoukselliset uudistukset edellyttivät kasvavissa määrin koulutettua työväestöä, tiedemiehiä, korkean osaamisen ammattilaisia jne. Näiden kehityskulkujen seurauksena yliopistojen määrä kaksin- tai kolminkertaistui monissa maissa vuosien 1950–1970 välisenä aikana. Myös tekninen korkeakoulutus sekä aikuiskoulutus erilaisten kurssien muodossa levisivät laajalle. Näinä vuosina tapahtunut koulutuksen massiivinen laajentuminen tarkoitti samalla opiskelijoiden ja yliopisto-opettajien määrän valtavaa kasvua. Taloudellinen noususuhdanne yhteiskunnissa jotka olivat asettaneet tiettyjä merkittäviä yhteiskunnallisia rajoituksia markkinataloudelle, mahdollisti puolestaan työsuhdeturvan kehittymisen. Nämä tekijät yhdessä edistivät opiskelijoiden ja monien yliopisto-opettajien radikalisoitumista. Juuri nämä muutokset loivat objektiiviset puitteet toukokuun 1968 tapahtumille, joka puolestaan johti akateemisen vapauden ennennäkemättömään kukoistukseen useimmissa eurooppalaisissa yliopistoissa.

Uusliberalistisen globalisaation nousu 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä oli keskeinen tapahtuma, joka merkitsi pikemminkin rakenteellista muutosta kuin vain käännettä talouspolitiikassa. Markkinatalouden kasva-tai-kuole -dynamiikka ja erityisesti ylikansallisten yhtiöiden esiinnousu ja niiden jatkuva laajentuminen sekä näille rinnakkainen kehitys euro/dollari-markkinoilla olivat ne keskeiset taloudelliset kehityskulut, jotka houkuttelivat eliitit avaamaan ja liberalisoimaan markkinat. Nämä taloudelliset piirteet määrittävät yleisellä tasolla uusliberalistista moderniteettia. Uusliberalistinen globalisaatio merkitsee täten kaupallistamisprosessien laajaa tehostamista (ja siten esimerkiksi markkinoita tehokkaasti kontrolloivien sosiaalisten mekanismien alasajoa[15]), joka alkoi jo kaksi vuosisataa sitten markkinatalousjärjestelmän perustamisen yhteydessä.

”Ylikansallisen eliitin”[16] esiintulo on ollut tärkeä piirre uusliberalistisessa moderniteetissa. Eliitti saa sekä taloudellisen, poliittisen että yleisemmin sosiaalisen voimansa toimimalla ylikansallisesti – mikä merkitsee, ettei se aja ainoastaan tai edes ensisijaisesti tietyn kansallisvaltion intressejä. Sen muodostavat ylikansallisen talouselämän eliitit (korporaatioiden toimeenpanevat elimet ja paikalliset yhteistyökumppaninsa), ylikansalliset poliittiset eliitit (globalisaatiota puoltavat byrokraatit ja poliitikot, jotka voivat edustaa joko keskeisiä kansainvälisiä organisaatioita tai valtion markkinatalouskoneistoja) sekä ylikansalliset asiantuntijaeliitit, joiden jäsenet ovat keskeisissä rooleissa kansainvälisissä rahastoissa, ajatushautomoissa, tärkeimpien kansainvälisten yliopistojen tutkimuslaitoksilla, massamediassa ja niin edelleen. Nykyistä kansainvälistettyä markkinataloutta kontrolloivan ylikansallisen eliitin keskeinen tavoite on markkinoiden roolin maksimoiminen ja kaikkien työvoimaa ja ympäristöä suojelemaan pyrkivien tehokkaiden sosiaalisten kontrollien minimisointi siten, että maksimaalinen ”tehokkuus” (määriteltynä kapean teknotaloudellisesti) ja tuottavuus voidaan taata.

Lisäksi ideologisella tasolla uusliberalistista moderniteettia luonnehtii uuden sosiaalisen (ala)paradigman esiinnousu, josta on tulossa vallitseva, nk. ”postmoderni” paradigma. Uusliberalistisen paradigman keskeiset elementit ovat ensinnäkin paitsi kehityksen kritiikki (muttei kasvun sinänsä) myös mekanistisen ja deterministisen tieteen kritiikki (muttei tavallisesti tieteen sinänsä) sekä objektiivisen totuuden kritiikki. Toinen uusliberalistisen paradigman määräävä piirre on tiettyjen uusliberalististen teemojen omaksuminen, kuten taloutta kontrolloivien sosiaalisten mekanismien minimisointi, hyvinvointivaltion korvaaminen turvaverkoilla ja yksityissektorin roolin maksimoiminen talouden piirissä.

Kaupallistumisen lujittuminen uusliberalistisen moderniteetin puitteissa merkitsee käytännössä paitsi tieteellisen tutkimuksen myös koulutuksen yksityistämistä.

Ensinnäkin mitä tulee tieteellisen tutkimuksen yksityistämisen vaikutuksiin, jotka ovat seurausta valtiosektorin ja erityisesti sen varainkäytön alasajosta, tieteen ”neutraalisuudesta” on tullut kiistanalaisempaa kuin koskaan aiemmin.[17] Kuten New Scientistin vastaava päätoimittaja Stephanie Pain korostaa, tiede ja megaluokan bisnes ovat kehittäneet nykyisellä uusliberaalilla aikakaudella aiempaa kiinteämmät yhteydet:

Painin mukaan tätäkin turmiollisempaa on itse asiassa tieteentekijöiden oma vaipuminen itsesensuuriin rahoituksen jatkuvuuden varmistamiseksi – askel, joka heidän on otettava selviytyäkseen uusliberalistien vaaliman tieteen ja bisneksen välisten (aiemmin epävirallisten) yhteyksien vakiinnuttamisesta. Esimerkiksi Britannian hallituksen tiedesuunnitelma vuodelta 1993 korosti tarvetta keskittyä ”talouselämää” edistävään tieteeseen. Teollisuutta puolestaan pyydettiin tukeutumaan niihin tieteenaloihin, jotka todennäköisimmin toisivat hyvinvointia tulevaisuudessa. Jos siis aiemmin pääasiassa yhteiskuntatieteiden ”neutraalisuus” oli häilyväistä, näemme nyt kuinka uusliberalistisen moderniteetin vakiinnuttama talouden ja tieteen muodollisten ja epämuodollisten kytköksien moneus saa aikaan sen, että tieteen neutraalisuudesta on yleisemminkin tulossa entistä häilyväisempää.

Tieteellisen tutkimuksen kaupallistaminen on erityisen selvää maatalousteollisuuden ja bioteknologian kaltaisilla aloilla, joissa kokonaiset yliopistolliset tutkimuslaitokset ovat asemapaikkoja sellaisille toimijoille kuin Monsanto, Novartis, Cargill, Pentagon jne., kun taas teollisen maanviljelyn ekologisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin keskittynyttä tutkimusta laiminlyödään. Kuten The Ecologist raportoi muutama vuosi sitten:

Vielä haitallisempi esimerkki jättiyhtiöiden tekemistä tiedettä koskevista valinnoista linkittyy ilmastonmuutokseen skeptisesti suhtautuvaan korkean tuottavuuden teollisuuteen ja fossiilisten polttoaineiden valmistajiin sekä näiden yrityksiin purkaa ilmaston lämpenemistä hillitseviä sopimuksia. Luultavasti nämä pyrkimykset ovat keskeisellä tavalla estäneet lähes kaikkia olennaisia edistysaskelia toteutumasta ja saattaneet meidät nykyiseen ekologisesti kriittiseen tilaan. Kuten Stephanie Pain jälleen huomioi, useita vuosia tieteentekijät ovat pyrkineet julkistamaan yhteyden ilmastonmuutoksen ja fossiilisten polttoaineiden välillä. Lopulta vuonna 1995 yli 2500 ilmastonmuutostutkijaa saavutti konsensuksen siitä, että maapallon lämpeneminen oli todella seurausta ihmisen toiminnasta – sekä siitä että fossiilisten polttoaineiden palaminen ja niistä johtuvien kasvihuonekaasujen lisääntyminen on syynä maapallon kohoavaan lämpötilaan. Kuitenkin tätä konsensusta on vastustanut jokaisella sen askeleella vaikutusvaltainen joukko teollisuuden lobbareita avustajinaan kourallinen tieteentekijöitä ”jotka ovat väittäneet ilmastonlämpenemisen olevan huijaus, jolla pelotellaan hallitukset rahoittamaan laajalti alan tutkimusta. Samat tieteentekijät ovat auttaneet fossiilisten polttoaineiden edunsaajia neuvottelujen häirinnässä lähes vuosikymmenen ajan.”[20] Myös The Observer on raportoinut, kuinka ”yhdysvaltalaisyliopistojen tutkijoiden, fossiilisten polttoaineiden eturyhmien (jonka jäseniä ovat mm. Shell, Exxon, Texaco ja Ford) ja teollisuuden varainhaltijoiden kuten British Coal -hiiliyhtiön ja Kuwaitin hallituksen välillä on olemassa bisneskytköksien verkko.”[21] Tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin oli jo arvioitu, että jokaisena tällaisena viivyttelyn vuonna kuusi miljardia tonnia ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia pumpataan ilmakehään. Siten ylikansalliset energiayhtiöt ja niiden lobbaajat ja ideologit, kuten myös lahjotut akateemikot, ovat laiminlyöneet ilmastonlämpenemisen vaarallisena myyttinä ja painostaneet maailmankauppaa jyräämään jatkossakin eteenpäin levittäen tarpeeksi epävarmuutta ja petollisuutta siten, että ihmisistä tulisi passiivisia ja hämmentyneitä. Kaikki tämä on tehty piittaamatta sijoiltaan mennyttä maapalloa koskevista ilmiselvistä ja hälyttävistä faktoista.

Mahdollisuus koulutukseen on opiskelijan oikeutena yksi akateemisen vapauden peruselementeistä. Tähän liittyen uusliberaalin yksityistämisen vaikutusten valaisemiseksi Britannian tapaus on merkitsevä. Tuoreen tutkimuksen mukaan uusliberaali moderniteetti kasvattaa köyhyyttä ja eriarvoisuutta ja tämä on syynä siihen, että nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikompaa kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa![22] Tutkimuksen perusteella 15 prosenttia 15–21 -vuotiaista on ”käytännössä lukutaidottomia”, kun vielä 1912 kouluviranomaisten mukaan vain 2 prosenttia nuorista ei osannut lukea tai kirjoittaa. Samoin korkeakoulutuksen osalta Britanniassa vuonna 1993 suoritettu yleinen kotitaloustutkimus paljasti, kuten Lontoon Timesin koulutuspoliittinen päätoimittaja huomioi, että vaikka nuorten suorittamien tutkintojen määrä kasvaa nopeasti, tilastot osoittavat lapsen yhteiskunnallis-taloudellisen taustan olevan määräävämpi tekijä sen suhteen kenellä on mahdollisuus parhaisiin korkeakoulupaikkoihin. Tämän tiedon perusteella 90-luvun alussa akateemikkoperheen lapsi meni huomattavasti todennäköisemmin yliopistoon kuin samantaustainen lapsi 60-luvun alussa!

Ylikansallinen eliitti toteuttaa uusliberalistisessa moderniteetissa koulutuksen pilottihanketta, joka pohjaa vahvasti Yhdysvalloissa sovellettuun koulutuspolitiikkaan. Tämä selviää, kun tarkastelemme nyt ohjelmassa olevia radikaaleja muutoksia eurooppalaisessa koulutuskulttuurissa ja niiden akateemiselle vapaudelle asettamia järjestelmällisiä rajoituksia. Jo vuonna 1999 EU:n Bolognan julistus kuvaili yhteisen eurooppalaisen korkeakoulutusalueen luomisen varmistavan:

Jälkimmäinen tarkoittaa koulutuksen suoraa kytkemistä markkinoiden tarpeisiin vastakkaisena aiemmalle, epäsuoralle suhteelle, jota toteutettiin valtiokeskeisellä (sosiaalidemokraattisella) aikakaudella. Tässä mielessä se määrittelee uusliberalistisen globalisaation sisältöä koulutuksen ja tutkimuksen suhteen ja tarkentaa paitsi koulutuksen ja tutkimuksen sisältöjä mutta tietenkin myös niiden rahoitusta. Siinä esitetäänkin avoimesti, että yliopistolaitos on nyt yksityisen yritystoiminnan palveluksessa ja samaan aikaan rahoitusta aletaan kohdentaa – suorasti tai epäsuorasti – niihin opinto-ohjelmiin ja tutkimusprojekteihin, joiden katsotaan palvelevan ”yhteiskunnan tarpeita” (siinä määrin kuin ne ovat yhteneviä markkinoiden tarpeiden kanssa). Tiedosta, kuten kaikesta muustakin, on tulossa markkinatalousyhteiskunnassa välineellinen hyödyke markkinoiden ja niitä kontrolloivien eliittien palvelukseen. Se on muuttumassa riippumattomaksi suhteessa yhteiskunnan todellisiin tarpeisiin, opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden toiveisiin sekä pohjimmiltaan myös tieteen ”puhtaasti” kognitiivisiin tarpeisiin.

Siksi ei ole yllättävää, että sosiaaliliberalistisessa Britanniassa on voitu seurata viime vuosikymmenen alkupuolelta saakka, kuinka tarjolla olevia ”teoreettisten” opinto-ohjelmien (historia, talouspolitiikka, filosofia, taiteet jne.) kirjoa on jatkuvasti kutistettu, jotta saataisiin tilaa enemmän talouteen kytkeytyville, ”käytännöllisille” opinto-ohjelmille (kauppa- ja liiketalous, finanssihallinto, tietojenkäsittelytieteet jne.).[23] Lienee tarpeetonta lisätä, että vähemmän suositut opinto-ohjelmat kuten taloustiede, politiikka ja vastaavat sosiaalitieteet on yksinkertaisesti lopetettu – paitsi joissakin eliittiyliopistoissa – sillä perusteella, etteivät ne ole liitoksissa markkinatalouden tarpeisiin, kuten muutamissa suosituissa tieteellisissä aikakauslehdissä ja vastaavanlaisissa julkaisuissa on esitetty. Ei siis ihme, että brittiläinen teoreettinen aikakauslehti Capital & Class ennusti erään kattavan tutkimuksen pohjalta kymmenen vuotta sitten, kuinka vähemmän suositut taloustieteen suuntaukset tultaisiin eliminoimaan sikäläisistä taloustieteen laitoksista.[24] Vastaavanlainen prosessi on käynnissä luonnontieteissä, joissa kemian, fysiikan ja muita laitoksia suljetaan ”vastauksena markkinoiden vaatimuksiin” ja niitä korvataan oikeuslääketieteellä ja nanoteknologian kaltaisella soveltavalla fysiikalla. Royal Society of Chemistryn mukaan 28 kemian laitosta on suljettu muutaman viime vuoden sisällä, mukaan lukien kuuluisa Kings College Londonin laitos, jossa DNA:n kaksoiskierrerakenne selvitettiin![25]

Tämä kaikki ei ole eliittien saatanallisen juonen tulosta, vaan uusliberalistisen globalisaatiopolitiikan väistämätön seuraus. Sama politiikka säätää radikaalit leikkaukset veroprosenttiin (yritysvero, tulovero jne.) etuoikeutetun sosiaaliryhmän eduksi – ja aina kilpailukyvyn nimissä – jotka puolestaan toteutetaan puolestaan leikkaamalla julkisia menoja yleisesti sekä erityisesti sosiaalimenoja (mukaan lukien koulutusmenoja). Uusliberalistinen globalisaatiopolitiikka on väistämättä johtanut ”sisäisten markkinoiden” luomiseen koulutussektorilla sekä opintojen ja tutkimuksen ”alhaaltapäin ohjautuvaan” epäsuoraan yksityistämiseen. Siten:

Ei siis ihme, että tämä prosessi on johtanut täysiveristen teknokraattien massatuotantoon, joilla on pinnallista yleistietoa, mutta ei tietenkään minkäänlaista kapasiteettia itsenäiseen ajatteluun alueilla, jotka jäävät heidän kapean ja erikoistuneen oppialansa ulkopuolelle. Uusliberalistisen moderniteetin ajalla tämä on johdonmukaista koulutuksen perustarkoituksen kanssa, joka on ”tuottaa” samanlaisia kapea-alaisia ”tutkijoita”, joita ohjeistetaan ratkaisemaan niitä teknisiä ongelmia, joita yksityisyritykset kohtaavat yrittäessään maksimoida taloudellisen tehokkuutensa. Tällainen samanlaisten ”tieteentekijöiden” massatuotanto ei luonnollisestikaan merkitse tieteellisen rationalismin kukoistusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa kyseinen koulutuspolitiikka on aina ollut hallitsevaa, oman tieteensä saralla tunnetut tutkijat (jopa luonnontieteilijät!) ovat uskonnollisia tai ovat omaksuneet erilaisia irrationaalisia aatejärjestelmiä, joiden keskeisiä ideoita ei ole saatu rationaalisin metodein (järki ja/tai empiirinen todistusaineisto), vaan intuition, vaiston, tunteiden, mystisten kokemusten, ilmestysten jne. kautta. Tämän tuloksena on syntynyt Jekyll ja Hyde -tyypin tieteentekijä, joka pakotetaan käyttämään tieteellisen tutkimuksen rationaalista metodologiaa toimiessaan tieteen nimissä, mutta josta tulee pahemman luokan irrationalisti jättäessään roolinsa päivän päätteeksi laitokselle. Tämä oli suhteellisen harvinainen ilmiö Euroopassa vielä ennen uusliberalistista moderniteettia, mutta nykyinen eurooppalaisten yliopistojen suora tai epäsuora yksityistäminen tekee näistä skitsofreenisista identiteeteistä yhä yleisempiä.

Todellinen akateeminen vapaus sekä opettajan että opiskelijan oikeutena ei ole mahdollista sen kummemmin yksityisessä kuin valtion kontrolloimassakaan koulutuksessa. Yksityinen yliopistokoulutus on vain tuotetun ajattelutavan valmistama hyödyke, joka on räätälöity sellaisia taloudellisen ”tehokkuuden” periaatteita silmälläpitäen, joiden tarkoituksena on paimentaa mahdollisimmat suuret määrät opiskelijoita läpi hyödyllisen opinto-ohjelman niin nopeasti kuin suinkin. Toisin sanoen perusteena on tutkimuksen ja opetuksen anti markkinajärjestelmälle ja sitä kontrolloivien tahojen tarpeille. Ei siis ihme, että jopa arvovaltaisimmat yksityiset yliopistot Yhdysvalloissa tarjoavat suhteellisen helposti korkeasti arvostettuja opiskelupaikkoja runsaskätisten sponsoreiden jälkikasvulle ja suojateille – ja tätä on nähtävästi hyödyntänyt ainakin Bushin perhe![26] Ilmaisen koulutuksen lakkautuminen, joka väistämättä seuraa yksityisten yliopistojen perustamista, poistaa käytännössä monien ihmisen oikeuden vapaaseen erikoistietoon. Tätä voi jo pitää uusliberalistisen moderniteetin liki klassisen tyypillisenä siirtona.

Selvä esimerkki on Britannia, jossa yliopistojen välillinen yksityistäminen lukukausimaksujen käyttöönoton kautta on vaikuttanut pääasiassa alemman tulotason perheistä tuleviin opiskelijoihin. Uusi opintolainajärjestelmä (samanlainen on käytössä Yhdysvalloissa) joka otettiin käyttöön ”Uuden” työväenpuolueen sosiaaliliberalistien toimesta sosiaalidemokraattisen ajan ”Vanhan” työväenpuolueen stipendisysteemin korvaamiseksi, ei ainoastaan sysää opiskelijoita työskentelemään baareihin, McDonald's-ravintoloihin ja strippiklubeille, jotta he voisivat turvata elantonsa, vaan myös jättää heidät opiskeluiden päätyttyä yksin suuren opintolainataakan kanssa.[27] Tällä on (järjestelmän kannalta) tärkeä epäsuora sosiaalinen vaikutus, sillä se tekee kansalaisista oppivaista ja säyseää luokkaa, joka taistelee lyhentääkseen opintolainojaan, asuntolainojaan, luottokorttivelkojaan ja niin edelleen. Toisin sanoen näin luodaan täydellisellä tavalla muotti yltiöhyväksikäytetylle, ultrapassiiviselle sekä sovinnaiselle postmodernille kansalaiselle, joka tekee lujasti töitä ostaakseen (yleensä tarpeettomia) hyödykkeitä ja palveluita sekä seuraa eliittien sääntöjä – siinäpä siis amerikkalainen resepti ”unelmayhteiskunnalle”!

Niin ikään valtion kontrolloima yliopisto tarkoittaa yliopistoa, johon poliittisilla eliiteillä on suora hallintaoikeus, kuten epäsuorasti myös taloudellisilla eliiteillä – edellisten kytkeytyessä jälkimmäisiin. Vaikkakaan valtion kontrolloima yliopisto ei selvästikään ole mikään ideaali, se on kuitenkin suositeltavampi kuin yksityistetty yliopisto ainakin eräässä mielessä. Sen puitteissa on paljon helpompaa luoda muutoksia opinto-ohjelmiin ja tutkimussuuntauksiin ”alhaaltapäin”, ts. opiskelijoiden ja henkilökunnan toimesta, kuin yksityisissä yliopistoissa. Tunnetaan hyvin sekin, että merkittävät muutokset opinto-ohjelmissa sekä tutkimuksessa että ylipäätään yliopiston hallinnoinnissa otettiin käyttöön länsieurooppalaisissa yliopistoissa toukokuun 1968 jälkimainingeissa, kun akateeminen vapaus kukoisti hetken aikaa ennen kuin kumoutui uusliberalistisen globalisaation kontekstissa.

Toivon mukaan edellä esitetty analyysi tekee selväksi sen seikan, että elleivät yliopistot ole suoraan yhteiskunnan itsensä (joka yksin voi ilmaista yleisiä intressejä) ja akateemisen yhteisön (ts. sen opettajien ja opiskelijoiden) kontrollin alaisuudessa, akateeminen vapaus ei ole todellisuudessa mahdollista. Tämä pätee paitsi niihin yliopistoihin joita kontrolloivat taloudelliset ja poliittiset eliitit, esimerkiksi yksityisiin ja valtion kontrolloimiin yliopistoihin, mutta myös niihin ”keskitason tapauksiin”, joissa yliopistoja kontrolloivatkin eliitit ja ne yhteiskunnan sisäiset sosiaaliset ryhmät, joilla on omat erityiset intressinsä; kulttuurilliset (esim. uskonnolliset instituutiot tai kirkko itsessään), sotateolliset kompleksit (esim. Yhdysvaltain Pentagon) ja niin edelleen. Kyse on siis siitä, että opetusta ja tutkimusohjelmia määritellään yleisesti yhteiskunnan ja erityisesti akateemisen yhteisön pohjalta ennemmin kuin erityisten, omia varmoja erikoisintressejään vaalivien sosiaaliryhmien, esimerkiksi markkinatalouden ja edustuksellisen ”demokratian” taloudellisten ja poliittisten eliittien halujen pohjalta.

Demokraattinen paideia edellyttää kamppailua radikaalin muutoksen puolesta, eikä ainoastaan koulutuksellisissa vaan myös yhteiskunnallis-taloudellisissa rakenteissa siten, että opiskelijoita ei pakoteta valitsemaan niitä koulutusohjelmia, jotka kohtaavat markkinoiden tarpeet, vaan että he voivat sen sijaan tehdä valintoja, jotka palvelevat vilpittömästi inhimillisiä tarpeita. Tämä valinta on perustavanlaatuinen, kun otamme huomioon että markkinatalouden ja inhimillisten tarpeilla on keskenään hyvin vähän (jos ollenkaan) yhteistä elettäessä markkinatalousjärjestelmässä, jossa ”markkinoiden tarpeet” määrittyvät pääasiassa etuoikeutettujen sosiaaliryhmien tarpeiden mukaisesti, tulojen, hyvinvoinnin ja taloudellisen vallan keskittyessä heille. Ainoastaan inklusiivisen demokratian puitteissa, jossa poliittisen ja taloudellisen vallan jakautuminen vakiinnutetaan kaikkien kansalaisten kesken tasapuolisesti, voidaan mielekkäästi keskustella akateemisesta vapaudesta.

Artikkeli on lyhennetty versio The International Journal of Inclusive Democracy –lehdessä (vol. 4, no. 4, October 2008) julkaistusta alkuperäistekstistä, jossa Fotopoulos käsittelee akateemista sortoa myös nk. ”terrorismin vastaisen sodan” näkökulmasta. Saatavilla osoitteesta http://www.inclusivedemocracy.org/journal/vol4/vol4_no4_takis_academic_rep.htm

[1] Ks. Takis Fotopoulos, “Mass media, Culture and Democracy”, Democracy & Nature (Vol. 5, No. 1, March 1999).

[2] Ks. Takis Fotopoulos, Towards An Inclusive Democracy (London/N.Y.: Cassell/Continuum, 1997), luku 2.

[3] Ks. Takis Fotopoulos, ‘The Myth of postmodernity’, Democracy & Nature (Vol. 7, No. 1, March 2001), s. 27–76.

[4] Isaiah Berlin, “Vapauden kaksi käsitettä”, teoksessa Isaiah Berlin, Vapaus, ihmisyys ja historia. (Helsinki: Gaudeamus 2001).

[5] Karl Marx, Gothan ohjelman arvostelua. http://www.marxists.org/suomi/marx/1875/Gothan_ohjelman_arvostelua.htm

[6] Karl Hess, “Rights and Reality”, teoksessa Renewing the Earth: The Promise of Social Ecology, John Clark, toim., (London: Greenprint, 1990), s. 130–133.

[7] Ks. Takis Fotopoulos, Towards An Inclusive Democracy, luku 5. Ks. myös lyhyt kuvaus teoksesta Routledge Encyclopedia of International Political Economy, Vol. 2, s. 732–740 (London: Routledge, 2001).

[8] Ks. Takis Fotopoulos, ”From (mis)education to Paideia,” Democracy & Nature (Vol. 9, No.1, March 2003).

[9] ibid.

[10] Ks. esim. “Academic Bill of Rights”, jonka takana on Students for Academic Freedom ja jossa vaaditaan yliopistojen kontrollointia “neutraalisuuden” takaamiseksi suhteessa politiikkaan, ideologiaan tai uskontoon.

[11] Ks. Takis Fotopoulos, ‘Towards a democratic conception of science and technology’, Democracy & Nature (Vol. 4, No. 1, 1998), s. 54–86.

[12] Takis Fotopoulos, Towards An Inclusive Democracy, luku 8, s. 340–342.

[13] Takis Fotopoulos, Towards an Inclusive Democracy, osa III, “Towards a democratic rationalism”.

[14] Ks. Takis Fotopoulos, “The Myth of Postmodernity”.

[15] Takis Fotopoulos, Towards an Inclusive Democracy, luku 1.

[16] Ks. Takis Fotopoulos, ”Globalisation, the reformist Left and the Anti-Globalisation movement”, Democracy & Nature (Vol. 7, No. 2, July 2001), s. 233–280.

[17] Takis Fotopoulos, Towards an Inclusive Democracy, s. 33–46.

[18] Stephanie Pain, “When the Price Is Wrong”, The Guardian (27 Feb. 1997).

[19] The Ecologist (Vol. 22, No. 4, July–August 1992), s. 157–158.

[20] Stephanie Pain, “When the Price Is Wrong”.

[21] Polly Ghazi, The Observer (10 March 1997).

[22] Tracy McVeigh, “Level of illiteracy among young is above that of 1912”, The Observer (August 19, 2001).

[23] Matthew Taylor, “University says market forces course cuts”, The Guardian (23/11/2004).

[24] Frederic S. Lee & Sandra Harley, “Peer Review, the Research Assessment Exercise and the Demise of Non-Mainstream Economics”, Capital & Class (Issue no. 66, Autumn '98), s. 23–53.

[25] Donald MacLeod, “Newcastle drops physics degrees,” The Guardian (3/12/2004).

[26] Rick Fantasia, “United States: unequal opportunities- elites still control the universities”, Le Monde diplomatique (November 2004).

[27] Will Woodward, “Students are the new poor,” The Guardian (27/6/2001).